Sääradar lähettää mikroaaltopulsseja ilmakehään. Kun pulsit osuvat sadetta (vettä, lunta, rakeita), osa energiasta siroutuu takaisin tutkaan. Heijastavuus mittaa paljonko energiaa palaa ja riippuu sateen koko-, muoto- ja tyypistä. Se ilmaistaan desibeleinä Z:hen nähden (dBZ); korkeammat arvot tarkoittavat vahvempia heikkoja ja tyypillisesti voimakkaampaa sadetta (NOAA JetStream; WMO).

Tutkan lähetin lähettää lyhyitä, voimakkaita pulsseja; vain pieni osa energiasta palaa vastaanottimeen, joten signaali vahvistetaan ennen käsittelyä. Heijastavuus on yksi Doppler-sääradareiden päätuotteista ja sitä käytetään laajasti sadealueiden ja myrskyrakenteiden (koukku-kaikuja = pyörre, kaari-kaikuja = tuhoavat tuulet, junakaikuja = äkillisen tulvan riski) tunnistamiseen (NOAA; NWS Training).

Sääradarit toimivat eri taajuuskaistoilla. S-kaista (esim. 10 cm aallonpituus) kärsii vähemmän vaimennuksesta ja sopii voimakkaaseen sateeseen. Kansalliset sääpalvelut käyttävät tutkaverkkoja; yllä olevat kartat käyttävät tällaisten verkkojen dataa (esim. KNMI, RainViewer). WMO julkaisee ohjeita operatiivisen sääradarin hyvistä käytännöistä.